nimittäin arki. Tuntui aika haikealta katsoa, että siellä ne minun pienet menee ihan toisen aikuisen mukana. Haikeus iski myös koulun pihalla; tännehän minä lähes joka aamu kävelin pienten kanssa eskarilaista viemään, ja iltapäivällä hakemaan. Melkein kateellisena katselin niitä tuplarattaita, jotka nyt luovivat pyörien seassa koululaisia saattelemaan. Ei tullut mieleen, että kuinka raskasta sekin oli. Nyt vain viedään lapset hoitoon, ekaluokkalainen kerhoon, ja rynnätään itse leipätöihin, ei se kyllä ihan helppoa sekään ole. 

Sain vietyä kestot hoitoon. Vielä aamulla olin vaihtaa kestot kertiksiin, mutta sitten ajattelin, että jos en tee sitä heti alusta asti, en saa tehtyä sitä ollenkaan. Varalta pistin muutaman kertakäyttöisenkin reppuun, muttei niitä oltu tarvittu. Ehkä se tästä. Hoitovaippoina meillä on käytettynä hankittuja FuzzyBunzzeja. Kangasta olisi sen verran, että voisi muutaman ommella lisää. Oikeastaan ne tarvittaisiin, jotta kestoilu saadaan hoitumaan sujuvasti hoidossa.

Meillä siristellään silmiä heti, kun kamera osoittaa kohti. Kuvassa ei siis kiukutella, vaan pelleillään kameralle. Mitä sille pienelle muuten kuuluu? Kävelemään on oppinut, mutta kengät jalassahan ei missään nimessä voi kävellä. Ruoka pitää saada syödä itse, kukaan ei saa syöttää. Maito juodaan reippaasti lasista, iso mies mitään nokkamukeja tartte -tosin sitten pitää kyllä vielä tissitellä. Yösyönnit on nyt jätetty pois ja muutama yö on nukuttu ihan omassa sängyssäkin. Harjoittelu on vielä käynnissä, mutta viime yönä päästiin jo kahdella hyssyttelyllä.  Isoveljet ovat maailman tärkeimpiä ja kaikkea pitää koittaa tehdä perässä. Joten tämä pieni herra tietää mistä napista x-box, wii ja dvd -soitin käynnistetään, mihin suuntaan osoitetaan kaukosäätimellä, mihin kännykkä on tarkoitettu ja miten saadaan isot veljet täysin villiintymään.