Olen ensimmäistä kertaa moneen vuoteen rehellisesti hiihtolomalla. Koululainen talossa tuo tullessaan mukavia ilmiöitä. Olen nauttinut suunnattomasti kotiäitinä olosta.

Viikko on mennyt ulkoillessa, vaikka alkuviikko olikin kovin tuulinen. Eilen päästiin nauttimaan jo ihanan aurinkoisesta talvikelistä. Hiihtämään emme ole vielä ehtineet, mutta luistelemaan ja lumileikkeihin kylläkin. Kuvittelin ehtiväni lomalla tehdä käsitöitäkin... tosin runsas ulkoilu ja jatkuva liikkuminen ovat aiheuttaneet sen, etten illalla ole jaksanut muuta kuin kaatua sänkyyn. Harmi sinänsä. En ymmärrä, että missä välissä toiset äidit ehtivät ja jaksavat ommella. Nuorimmainen ei suostunut eilen nukkumaan edes päiväunia ja jos onkin suostunut, nukkuu yleensä äitikin...

Lunta on kertynyt vuoriksi asti.

Tosin jaksamista ei helpota tämänaamuisen kaltaiset herätykset... 5.20 pomppasin ylös sängystä säikähtäen, että mikähän versio pöytäkirjasta lähti eteenpäin tilintarkastajille -olihan se varmasti se oikea, hyväksytty versio. Lähes tunnin ehdin hoitaa yhdistyksen asioita ennenkuin yläkerrasta kuulu; "äiti, missä sinä oleeet?". Ja niin koitimme mennä nuorimmaisen kanssa 'työhuoneeseen' jatkamaan unia. Pyörimistä, halimista, pusuttelua, pieniä hetkiä rauhassa... kunnes nousimme ylös puuronkeittoon. Seitsemältä oli ensimmäinen syönyt puuronsa, vartin yli konkoili seuraava aamupalalle. Puoli kahdeksalta herättivät yhteistuumin vanhimmaisen.

Missä vaiheessa lapset oppivat nukkumaan lomalla edes vähän pidempään? (ja missä vaiheessa itse oppii olemaan murehtimatta työ tai muita murheita aamuyöllä)

**

Meillä on ollut havaittavissa kiitettävää omatoimisuutta tässä loman aikana:

• nuorimmaisella on ollut ainoastaan yövaippa, vain yksi vahinko on päässyt tapahtumaan
• keskimmäinen halusi siivota poikien yhteisen huoneen (joka on kuin pommin jäljiltä), urakka alkoi eilen, jatkuu kuulemma tänään
• vanhimmainen kävi ensimmäistä kertaa kaverin kanssa luistelemassa ilman aikuisen apua

Jotain on tehtynä, vielä kun saisi kauluksen korjattua ja kuvattua.