...ilmat viilenee ja illat pimenee. Aika menee nopeasti -liian nopeasti. Ekaluokkalaisella oli jo ensimmäinen koe. Keskimmäinen on päässyt pikkueskariksi ja nuorimmainen puhuu päivä päivältä enemmän ja paremmin.

Arpajaispalkinto on määränpäässään. Halusin ommella siihen kortin. Mielessäni oli äidin syntymäpäiväkortin tyylistä. Mutta ei sellaista meinannut syntyä. Varsinaista luomistyötä roskien pyörittely ja sommittelu korttipohjalle.

Ensin syntyi tämä:

Mutta ei tämä ollut yhtään AnniKaisen näköinen... ei sillä että minä häntä tuntisin, mutta se mielikuva joka hänen blogistansa välittyy. Tämä kortti jäänee odottamaan toista tilaisuutta -ehkä poikavauvalle?

Seuraavaksi syntyi tämä:

Näitä onnistuin tekemään kaksi yhdellä kertaa. Toinen matkasi AnniKaiselle, tämä yksilö päätyy koirankarvakämmeköiden pariksi synttäripakettiin. Pohjalla pellavaa, lankoina puhtaita villalankoja vuodenaikojen väreissä. Valkoinen talvelle, keltainen keväälle, vihreä kesälle ja oranssi syksylle; Villan vuosi.

Näiden korttien myötä tulin ajatelleeksi, että ehkä tämä on minun tapani tehdä taidetta. Nimesin jopa nämä pienet tuotokset, joka ääneen sanottuna kuulostaa ja tuntuu vähän hassulta, lapselliselta. Ei meillä juuri meteliä pidetä omista tekemisistä. Meillä luovuus ja taiteellisuus on aina mielletty taidoksi maalata, piirtää, laulaa, soittaa. Taitoja joita ei minulle ole liiemmin siunaantunut. Vasta töissä olen oppinut ymmärtämään, että luovuutta on muunkinlaista. Myös ongelmia ratkova insinööri voi olla työssään luova.

**

Olen muutamana aamuna juonut aamukahvini mummin vanhasta kupista. Ei tämä mikään arvotavara ole, ei mitään leimaa pohjassa. Mutta minulle siitä tulee mummi mieleen, paljon enemmän kuin jostakin muusta meillä olevasta tavarasta.

**

Ja jos joku vielä näin pitkälle pääsi, niin tässä on väläytys edellisen kirjoituksen ruutupiirroksista:

Avautuuko nyt yhtään paremmin?

Kuvissa ei ole tiskirättejä, vaan työn lähti 'muistipeli' -luonnosta mukaellen etenemään. Syntytarinasta enemmän, kun päästään vähän pidemmälle.